Meillä keski-iän kriisisiileillä on tapana eskaloida harrastuksiamme. Viikoittaisesta lenkistä tulee kympin kisa, kympin kisasta maraton, maratonista ultrajuoksu ja lopulta osallistutaan Ironman-kisaan. Parin viikon takainen Tallinn Ironman -someintoilu herätti itseäni kokoamaan listan kestävyysurheilutempauksista tai -ilmiöistä, joihin en koskaan ryhdy.
Listalla ensiksi mainittujen ei-koskaan on kaikkein uskottavin, kun taas viimeiset ei-koskaanit hyllyvät hyvinkin epävarmalla hetteiköllä.
En siis aio koskaan...
Osallistua triathlon-kisaan
En osaa uida. Pysyn kyllä pinnalla ja pärjään lastenaltaassa, mutta uinti- ja hengitystekniikkani ovat surkealla tasolla. Tosin kuten fiksu puolisoni huomautti, surkealta tasolta kohtalaiselle pääseminen tapahtuisi melko nopeasti, joka olisi omiaan herättämään innostusta.
Vaikka pidänkin pyöräilystä, triathlon-fillarit maksavat aikas paljon. Ja itseni tietäen, jos moiseen hommaan lähtisin, en suostuisi himmailemaan varusteissa, jos se tarkoittaa tappiota jollekulle eläkeikäiselle.
Totisen triathlon-harjoittelun määrät lienevät myös pökerryttäviä verrattuna vaikka omaan nykytreenaukseeni. Vaikka treenaan viisi päivää viikossa, kokonaistuntimäärä on kovinkin maltillinen.
Sitä paitsi: kuulin uskottavasta lähteestä, että pro-triathlonäiät tekevät tarpeensa pyörän selästä. Lori-lori. Ei kiitos.
Juosta Jukolan viestissä
Erikoista kutsua pitkät perinteet omaavaa tapahtumaa trendipelleilyksi, mutta siltä se on jotenkin alkanut tuntua. Tämän kirjoituksen sanoma on: jos se on suosittu, vältän sitä.
En muuten osaa suunnistaa, mitä nyt olen perheporukalla etsinyt muutamia iterasteja lähitienoilta. Tämäkin vie hieman intoa lähteä törmäilemään Suomenmaan metsiin hyttysten ja hipstereiden kanssa.
Lisäksi suunnistus on mielestäni vähän nörttien hommaa, vaikka Kalevan kisoissa ratajuoksijoita kyykyttänyt Tuomas Heikkilä onkin kova jätkä.
Toisaalta rogaining vaikuttaa kiinnostavalta urheilulajilta, ja viime vuonna hyppyyttelin yhtä kisaa vasemmassa kädessäni. Rogainingin haaste on sama kuin padelissa: mistä saada kolme ystävää joukkueeseen?
Hiihdä Finlandia-hiihtoa
Tykkään kyllä hiihtää, mutta että hiihtää kilpaa? Ei kiitos sitten Hippo-hiihtojen.
Aja Saimaa cycle touria
Hirveän ikävää on tällä tavalla dumata Suomen kuuluisimpia tapahtumia Jukolasta Saimaalle, mutta tämä 300 kilometrin kilpailu toimikoon malliesimerkkinä kisasta, johon minulla ei ole rahkeita nyt eikä tuskin lähitulevaisuudessakaan. Pitkät pyöräkisat eivät myöskään juuri kiinnosta.
Kuten triathlonissa, tässäkin pitäisi kuluttaa pakaraa niin järkyttäviä määriä, että tieteisfiktiolta tuntuu. Joku blogin lukija varmasti nyt ajattelee, että mene hyvä mies ajelemaan kaikessa rauhassa ja nauttimaan maisemista. Enpä kuule hyvä mies halua lähteä treenaamatta nolaamaan itseäni yhtään mihinkään tapahtumaan!
Sen sijaan vaikkapa sadan kilsan gravel-kisa voisi aivan hyvinkin mahtua suunnitelmiini, miksei vaikka jo ensi vuonna.
Juokse Nuts-juoksua Lapissa
Vastarannankiiski täällä taas terve! Nuts-tapahtumat ovat tavattoman suosittuja ja vetävät muun muassa Ylläkselle paljon väkeä kiertämään tuntureita. Itseäni mietityttää tuhansien juoksijoiden päästäminen kansallispuistoon rymyämään, mutta Lapin luontoa tuhotaan kyllä tehokkaasti monella muullakin keinolla.
Pisimmät matkat näissä tuntuvat aivan älyttömiltä. Ylläs-Pallas 160 kilometriä herättää kyllä kunnioitusta, mutta myös pelkoa ja inhoa. Onko sitten lyhyemmän matkan vuoksi edes järkeä matkustaa tuhannen kilometrin päähän? Aina joko liian kuuma tai kylmä, jos minulta kysytään.
Tai märkää. Kuvalla huomio!
Fiksuimmat ehkä kuitenkin huomaavat, että tässä ollaan jo kirjoituksen loppupäässä, jolloin ei-koskaan alkaa olla aika haalea väriltään.
Juokse ultramatkaa
Ultramatka on määritelmänsä mukaisesti mikä tahansa maratonia pidempi matka. Vaikka tämä onkin listattu ei koskaan -kirjoitukseen, ultramatkan hyvin luultavasti juoksen, kenties jo ensi kaudella. En kuitenkaan mitään tolkutonta, vaan oman kehitykseni kannalta järkevän, esimerkiksi 50-60 kilometriä. Edelleenkin pidän nimenomaan juoksemisesta, en kävelystä.
Itse asiassa pohdiskelen, menisinkö juoksemaan Viikin Viisvitosen lokakuussa tässä naapurissa. 55 kilometriä yhtenätoista viiden kilometrin lenkkinä. Melkoisen tylsältä kuulostaa, mutta olenkin aika tylsä jätkä.
Juokse isoa hienoa maratonia ulkomailla
New York, Boston, Berliini, Lontoo, Valencia... sinnehän kaikki johtajat painelevat keski-ikää karkottamaan. Itse en ole käynyt enkä ole edes vakavasti moista harkinnut.
Ehkä aikatavoitteen sijaan maratonjuoksun ytimessä lymyilee jotain ihan muuta? Puolihuolimaton harjoittelu, mukava matkakohde, hienoa ruokaa ja juomaa sekä hyvä aihe blogipostaukseen.
Olen toki aika tarkka rahasta, joten kauas en voi lähteä (eikä minua huippumaratoneilla päästetäkään). Ehkä juoksen eksoottisen Tallinnan maratonin tai vaikka Paavo Nurmi Marathonin. Eikös Turku ole ulkomaa?
Todennäköisemmin osallistun kuitenkin vaikka Jeesus-maratoniin, jossa kierretään Malmin lentokenttää tai Paloheinämaratoniin. Näissä amatöörimäisyys on oikealla tasolla.
Tässä siis ei koskaan -listani! Nyt kun olen harjoitellut monomaanisen kurinalaisesti yhtä syyskuista rypistystä varten reilut 20 viikkoa, pieni vaihtelu ja uusien asioiden kokeilu ei tunnu kehnolta ajatukselta.
Itse asiassa olen jo päättänyt, että ensi kaudella jätän tiukat aikatavoitteet pääosin sivuun ja teen erilaisia asioita. Ehkä jopa ei koskaan -listalta.
Päivän lenkki: Helppoa juoksua (mahdollisuus kehuskella)
Juoksin helpon 13 kilometrin lenkin, johon yhdistin 6 reipasta mäkivetoa (noin 120 metriä). Mäkivedot olivat hyvä idea, koska tunsin oloni käänteismäkikotkaksi, joka liiteli mäkeä ylös vaivattoman vahvana. Muuten lenkki oli yhtä jurnutusta väsyneellä kropalla.
Viimeisen kolmen viikon matkamittarilukemat näyttävät nimittäin tältä: 66, 70 ja 66 kilometriä. Puolimaraton-ohjelman raskaimmat viikot hujahtivat siinä, ja kokonaiskuormitus alkaa nyt laskea. Elokuun kokonaiskilometreiksi kirjattakoon noin 265.
Elämäni kunnossa olen ilman muuta. Juoksin pari viikkoa sitten vahingossa kympin ennätykseni kesken treeniviikon ja kesken harjoituksen. Vitosen ennätys syntyi vähemmän vahingossa kuukauden alussa.
Tempoharjoituksen vauhdit näyttivät etukäteen melko julmilta, ja ajattelin, että lähelle ennätystä mennään. Siinäpä sitten painelin kieli vyön alla, ja päädyin juoksemaan 10 kilometriä ajassa 44:09. Edellisestä ennätyksestä leikkautui yli 40 sekuntia.
Eipä siis valittamista! Nyt tärkeintä on huolehtia viimeiset vajaat kolme viikkoa kunnialla, jotta pääsen ehjänä & terveenä alittamaan tavoiteaikaa 1:40 Espoon Rantapuolikkaalla - ja mielellään reilusti.
Kävin muuten eilen Suomi-Ruotsi-ottelussa katsomassa Suomen miesten hienoa voittoa, kiitos 1500 metrin äijien kirin. Kisojen isoin stara oli luonnollisesti Euroopan mestaria Andreas Almgren, joka voitti leikitellen kympin kisan.
Almgren löytyy myös Stravasta, josta bongasin vaikuttavan voiton jälkeisen cooldown-juoksun. Vaivaiset 20 kilometriä rentoa 3:47-vauhtia.
Itsehän olen alkanut lukea Almgrenin kirjaa alkuperäiskielellä, koska käännökset eivät mielestäni tavoita sen sanomaa "Spring snabbare" yhtä syvällisesti.
En tosin osaa juuri ruotsia, joten spring snabbare men läsa... öö... tråkigare eller någonting. Hejdå!