Juoksin eilen Espoossa huiman oman ennätyksen puolimaratonilla. Ajaksi kirjattiin 1:36:11.
Kisa meni melko lailla täydellisesti, joten tästä kirjoituksesta tuppaa tulla tylsää hehkuttamista ilman isompaa draamaa, joten sisältövaroitus: kovaa mukahauskuutta sekä itsetyytyväisyyttä edessäpäin.
Lähtöpaikalle ajoissa kuten aina
Kehnosti nukutun yön jälkeen noudatin tarkkaan suunnitelmiani aamiaisen, toisen aamiaisen ja muun sähellyksen suhteen. Nostelen tavaroita ympäriinsä erilaisiin kasoihin ja varmistelen, että kaikki on varmasti mukana. Tähän saa todistetusti kulumaan koko aamun.
Päräytin oranssilla putkella Otaniemeen ja kävelin tapahtuma-alueelle. Katselin hieman kympin maaliintuloja, kävin 79 kertaa vessassa, vaihdoin kisa-asun päälle, sujautin repun säilytykseen ja lähdin alkuverkalle. Tein löysät alkuverryttelyt, joissa juoksin ehkä 1,5 kilometriä, joukossa muutama lujempi veto. Sitten lähtö jo lähestyikin, ja vietin vielä runsaasti aikaa vessajonossa ja venyttelemässä lipputankoa vasten (ei poliittinen kannanotto).
Lähtöputkessa (mikä sen nimi nyt starttituubi, paukkukäytävä?) tönin tieni ohi 1:45-jänisten, mutta en nähnyt 1:40-jäniksiä missään, joten jäin odottamaan mielestäni sopivaan kohtaan. Kyseiset jänöt saapuivat paikalle melko viime tipassa, ehkä 5 minuuttia ennen lähtöä. Pitkäkorvat asettuivat muutaman metrin taakseni, mutta en viitsinyt lähteä enää tunkemaan taaksepäin. Sehän olisi osoittanut huonoa itseluottamusta, eikä juoksutapahtumissa voi näyttää heikkoutta.
No eivätpä nuo jänikset kovin kaukana olleet...
Taktiikka palasiksi ensi metreistä lähtien
12:45 starttasin siis noin 3000 muun juoksijan kanssa Espoon Rantapuolikkaalle, jota varten olin valmistautunut lähes viisi kuukautta. Oli jo aikakin.
Ajattelin että lähden rentoa kyytiä ja annan takaani aloittavien jänisten lipua ohi, jolloin pääsen peesiin.
Virta (ja tyhmyys) kuitenkin vei minua mennessään ja Otaniemestä reissu alkaa vauhdikkaan alamäkivoittoisesti kohti Keilaniemeä. Olimme jossain Keilaniemen metroaseman liepeillä, kun huumeet alkoivat vaikuttaa... eikun siis katsoin taakseni enkä nähnyt jänisryhmää missään. Taisin aloittaa melko reippaasti. Samalla hylkäsin koko suunnitelmani, ja päätin tahdittaa itse juoksuni.
Toki oma vauhdinjako tarkoitti myös sitä, että jouduin luopumaan muutamasta vauhdikkaasta selästä, joita olin alusta asti seurannut. Vauhti tuntui liian huimalta, kun olin kipannut varovaisen taktiikkani Länsiväylälle mondeoiden ja octavioiden murjottavaksi. Kaksi ensimmäistä kilometriä menivät molemmat vauhtia 4:31.
Olin päättänyt juoda jokaisella juomapisteellä ja ottaa geelit juoma-asemilla nrot 2,4 ja 5. Tästä pidin kiinni ja yhtä lailla ajattelin, että jos kerta juoksen hieman ajateltua lujempaa JA vältän jänisryhmän tungoksen, voin ottaa juomahommat hieman rauhallisemmin. Silti sähläsin melkoisesti, koska olen panic pants eli suomeksi hätähousu.
Missä tapahtumat, mies?
Kisa kulki joutuisan rapsakkaa vauhtia eikä ihmeempiä tapahtumia ollut. Ainoa mainitsemisen arvoinen seikka oli kova tuuli, joka puhalsi tuttuun tapaan länsilounaasta, mikä tarkoitti vastatuulta noin kilometreille 0-9 sekä lopussa 17-18.5. Varsinkin jälkimmäisestä ennustin ratkaisevaa keski-ikäiset sunnuntaijuoksijat minun kuntotasollani -sarjan kärkikamppailussa.
Koetin varsinkin alussa nuuskia tuulen suuntaa ja pysytellä miehenmöhkäleiden takana, kun blåsis kävi päälle lailla pommikonelaivueen. Yleensä paras paikka löytyi viistosti peesattavan takaa. Ylämäissä koetin olla kiiruhtamatta itseäni kuoliaaksi.
Aina kun vilkaisin kelloa, se näytti vauhdiksi 4:37, 4:38 tai 4:39. Tiedostin jo varhain, että jos vaan jaksan polkea jalkaa toisen eteen, loppuajasta tulee vallan hyvä. Matematiikkaan en silti syyllistynyt.
Ainoa huolta herättänyt seikka oli pienehkö piston tunne alavatsassa kilometrien 9 ja 10 välillä. Pohkeet olivat myös kireän oloiset, mutteivät krampanneet.
Laitoin soittolistan raikaamaan noin puolen tunnin juoksun jälkeen. Välillä fibat olivat niin hyvät, että mykkälauleskelin mukana.
Aikahyppy eteenpäin: puolimaratonin kilometrit viuhuivat ohitse, ja äkkiä oltiinkin jo yli puolenvälin. Silloin ohi painalsi useampi selvästi alussa säästellyt kovakuntoinen kaveri. Itse lyöttäydyin aika tarkalleen 14 kilometrin kohdalla parin kundin perään, joilla oli selvästi pahat mielessä. Seuraava kilometri eli nro 15 paineltiinkin sitten 4:23-vauhtia, kun muuten vauhdinjako oli ollut melko tasaista. Ainoat kyykkäykset kilometriaikoihin tulivat juomapisteillä vatuloinnista.
Jonkinmoisen ryhmäotatuksen jälkeen katsoin jälleen parhaaksi jättäytyä nopeampien kyydistä ja luottaa omaan tahtipuikkooni. Kilometri 16 oli paljon rauhallisempi, johon toki vaikutti viimeinen juomapiste, jolle törmäsin jotenkin oudosti mutkan takaa. Tunaroin geelin suuhuni, kaadoin vettä suuhun, sieraimiin, paidalle, niskaan, selkään, korviin, housunkauluksesta sisään ja luultavasti vapaaehtoisten, westendiläisten mummojen ja Timo Soininkin päälle.
Juomat oli juotu, geelit lutkutettu. Kohta oli koittava aikani.
Nyt koitti aikani
Kun juoksuni lähestyi itäistä kääntöpistettään eli Koivusaaren metroasemaa, josta paluu Otaniemeen alkaisi, tunsin oloni yhä väkeväksi ja aloin kiristää vauhtia.
- Kilometri 17 = 4:27
- Kilometri 18 = 4:31
- Kilometri 19 = 4:24
Tässä vaiheessa Länsiväylän paluupätkä oli jo taputeltu. Välillä taas peesailin isoja ihmisiä, koska tässä tuuli puhalsi perin lujaa etuvasemmalta. Mutta yhdenkään seurattavan vauhti ei tyydyttänyt minua pitkään, joten ohittelin.
Koin huiman tuulitunnelin Keilaniemen tornitalojen juurella - aika samassa paikassa, jossa otin muutaman kävelyaskeleen viime vuoden maratonilla. Tiukan 90 asteen käännöksen jälkeen myötätuuli ihan oikeasti lennätti eteenpäin ja juoksijan tehtäväksi jäi vain ratsastaa.
Viimeisen neljän kilometrin aikana ohitin muuten useita juoksijoita kisan alkutaipaleelta. Veteraanijuoksija, jota seurasin aivan alussa. Kirkaspaitainen kaveri, jonka paidassa luki "Chicken game: Don't look at the chicken" ja sitten kanan kuva, jossa luki "Game over". Toinen vauhtikaksikosta, jonka peesistä jättäydyin, kun kiidin Länsiväylää itään joitakin kymmeniä minuutteja aiemmin.
Ja katseeni oli jo lukittunut siihen toiseen kaveriin, harmaapaitaiseen, joka kulki joitain kymmeniä metrejä edelläni. Siinäpä tavoite, kun vauhti yhä kiihtyi (yhä myötätuulen avulla tosin)!
- Kilometri 20 = 4:17 - nyt jo Otaniemen porteilla
- Kilometri 21 = 4:07 - intervallivauhtia kohti maalia
Tarkimmat lukija huomaavat, että matkaa on jäljellä enää sata metriä. Viimeisen kilometrin matkalla lähestyin yhä harmaapaitaista kaveria, joka myös ohitteli hyvävoimaisena muutamia juoksijoita. Tungin törkeän ahtaasta välistä, jotta pääsin lähes peesissä Otaniemen urheilukentälle ja loppusuoralle. Mikä jännitysnäytelmä!
Paiskoin jo pidemmän ajan viimeiset jäljellä olevat voimani juoksuun eli täysin satunnaisesti valittuun puolimaratontavoitteeseen ja sen sisällä olevaan vielä satunnaisempaan minitavoitteeseen eli harmaapaitaisen miehen tavoittamiseen.
Silmäkulmastani näin perheeni kannustamassa loppusuoran varrella. Kaikki peliin.
Minitavoite jäi noin sekunnin päähän. Varsinainen tavoite eli 1:40:n alitus onnistui leikitellen.
Maaliuduin ajassa 1:36:11, sijoituksena 179/3250. Puhallutti. Kun näin perheeni, meinasi itkukin tulla. Vaan sitten jäljelle jäi vain... onni onnistumisesta.
Sitten sitä analyysshiä
Ai että juoksin hyvin. Vauhdinjako oli lähes täydellistä. Ensimmäinen kymppi meni ajassa 46:17 ja toinen aika tarkalleen minuutin nopeammin. Kiristin lopussa ruuvia vielä siten, että Strava löysi 10 kilometrin pätkä, jonka kipitin 44:26 eli lujempaa kuin mitä kisassa juoksemani ennätys oli viime kesänä.
Myös virallisista väliajoista käy ilmi jatkuvasti paraneva tahti sekä sijoitus. 10,9 kilometrin kohdalla oli 229:s, ja tämän jälkeen kuittasin tasan 50 ihmistä edestäni ennen maalia.
Oli oikea ratkaisu juosta omaa tahtia eikä jänisten perässä. Jänis oli tullut maaliin noin ajassa 1:39, joten siitä vauhdista tähän kammoaikaan olisi ollut pitkä matka sen ryhmän kyydistä.
Sykekäyrää katsoessa olisin ehkä voinut jopa painaa kaasua hieman aiemmin tai pitää vähän reippaampaa matkavauhtia ylipäätään. En kuitenkaan löydä edes siitä syytä itsekritiikkiin, joten arvon lukija: olen perin tyytyväinen.
Tyytyväisyysilmeeni muistuttaa ummetusilmettäni
Loppusanat, kiitokset, esirippu
Tapahtuma saa hyvät arvosanat järjestelyistä, eikä maalihuollon romppeista ole pahaa sanottavaa. Riittävän outoa (lämpögeeli? kaurakahvijuoma?) sekä käytännöllistä (patukkaa, geeliä, kuivattuja hedelmiä pussukoissa).
Kohensin juoksukuntoani kauden aikana huimasti, paransin lähes kaikkia ennätyksiä ja onnistuin tosi hyvin pääkisassa. Kiitos kuuluu läheisilleni, jotka ovat tsempanneet jatkuvasti, jokaiselle Strava-kudosta jakaneelle sekä hyvälle valmennussovellukselle.
Runna pisti todella juoksemaan eikä päästänyt helpolla. Lopussa kuitenkin kiitos seistä töröttää. Suuresta kiitollisuudesta peruin jo kisapäivän iltana premium-tilaukseni. Olepa hyvä.
Ensi kaudella edessä on nimittäin jotain muuta. Koetan valmentaa itse itseäni, välttää jäykkää ja välillä monotonista harjoittelua. Aion myös sekoilla enemmän, kisata enemmän, kokeilla uusia juttuja. Otanko edes yhtä kisaa päätavoitteeksi?
Sen pohdinnan aika on myöhemmin. Nyt teen jonkun aikaa ihan muita juttuja kuin seuraan juoksuohjelmaa.
Kippis ja suositus Fat Lizard Otaniemelle!
